Shalom friends!
Raamattu puhuu meille paljon Jumalan armosta. Armo on joskus väärinkäsitetty asia. Pelkään kuitenkin että monet ihmiset eivät lähesty Jumalaa ”armoistuimen edessä” (Heb. 4:16) niinkuin tulisi. Samalla monille meistä armo on sittenkin jäänyt liian pinnalliseksi ajatukseksi.
Kenties olisi hyödyllistä puhua ensin siitä, mitä armo ei ole. Armo ei ole jotain löysyyttä tai leväperäisyyttä, joka muuttaisi jollain tavalla Jumalan tahtoa tai suunnitelmaa. Jos käyttäisimme korkeushyppyesimerkkiä, se ei alenna rimaa, vaan nostaa meidät tarvittavalle tasolle. Me olemme pelastetut armosta, ja luodut Messiaassa Vapahtajassamme hyviä töitä varten, jotka Hän on edellä valmistanut jotta me niissä vaeltaisimme (Ef. 2: 8 – 9). Armo nostaa meidät Jumalan tahtoon ja suorittaa meissä Jumalan tahdon, kun sitä haluamme.
Kuitenkin armon tarve alkaa siitä, että me suhteessa itseemme tarvitsemme vanhurskauttamista Jumalan armolahjana (eli tarvitsemme puhtaat paperit koska omassa itsessämme olemme Jumalan edessä rikollisia). Room. 5:9 sanoo että vanhurskaudumme Hänen veressänsä. Me olemme laillisesti ristiinnaulitut Hänen kanssaan ja tässä vikauhrissa me olemme jo tuomitut. Olemme laillisesti kuolleet Hänen kuolemassaan. Laki päättyy kuolemaan. Jos autohurjastelija ajaa liian lujaa, ja saa poliisin peräänsä, poliisi aikoo panna hänelle hyvät sakot. Jos hän kuitenkin suistuu pois tieltä, ja kuolee tien puoleen, ei poliisi vaadi kuolleelta sakkoja. Lain vaatimus päättyy kuolemaan. Messiaan uhrin kautta olemme laillisesti kuolleita Pyhän Jumalan edessä. Room. 7:4.
Meidän tekomme tarvitsevat anteeksiantamusta. Jumalalla on yksi laillinen tapa antaa anteeksi. Messiaan veressä meillä on lunastus, ja olemme ostetut takaisin Hänelle. Hänen armonsa rikkauden tähden meillä on anteeksiantamus synneistä ja pahoista teoistamme. Uskoon tullessa ihminen saa anteeksi kaikki syntinsä. Tästä huolimatta me tarvitsemme päivittäistä, jopa hetkellistä anteeksiantamusta, silla usein rikomme hyvää Jumalaa vastaan jopa huomaamattammekin. Sen saamme kokemuksessa itsellemme heti kun tunnustamme syntimme Herran edessä (Joh.1:9).
Numero viisi raamatussa kuvaa meille sekä vastuuta että armoa. Meille on kummassakin kädessä viisi sormea. Emme pystyneet kantamaan vastuuta oikeina ihmisinä. Armo kantoi sen vastuun puolestamme ristillä. Armo myös kantaa vastuuta meissä, jotta elämämme ei muodostu leväperäiseksi. Joskus uskovat eivät ota elämässään vastuuta, esim. maksamatta jääneissä veloissa ja muissa vastuuta vaativissa käytännön asioissa. Toisinaan uskovat eivät anna anteeksi toisille samalla mitalla, kuin antavat itselleen. Saattaa olla myös että emme ole rukoilleet toisten ihmisten puolesta. Tässä armo tulee meitä vastaan ja Vapahtajan ylösnousemuselämä Pyhän Hengen kautta auttaa meitä tulemaan oikeiksi ihmisiksi, jotta Jumala kirkastuisi meidän elämämme kautta. Me alamme nauttia vastuun kantamisesta.
Kaikki tämä on paikallaan, mutta kuitenkin meidän täytyy syventyä vielä enemmin tähän kysymykseen. Jumalan puolelta saamme yhden lahjan: Hänen Poikansa. Tähän armolahjaan ei lisätä mitään. Joku saattaa sanoa tähän että tarvitsemmehan vielä Pyhän Hengen. Pyhässä Hengessä me saimme ja saamme jatkuvasti elävän Messiasyhteyden, niin että saamme ”enemmän Häntä Itseään”, eikä se ole jotain erilaista kuin Herra itse. Hän jatkaa elämäänsä meissä.
Sanottuamme tämän, meidän tulee puhua omasta inhimillisestä puolestamme. Vaikka Jumalan puolelta ei mitään puutu, ei anteeksiantamusta eikä voimaa uudessa elämässä, meissä on tämä elementti, joka on ”liha”. Meillä on ”oma minä” ja meillä on luonnollista voimaa, jolla pyrimme sitten palvelemaan Jumalaa. Meissä on aina jotain, joka ei ole vielä murtunut, taipunut ja ”kokenut tappiota” Jumalan edessä. Vain tappion kautta me voitamme armossa. Vain näkemällä oman minämme turmeltuneisuuden, meistä tulee armon tarvitsijoita, ja armossa kerskaajia. Itseluottamus ja omiin kykyihin luottaminen vieroittaa meidät Jumalan armosta.
Täten armo antaa meille erilaisen voittoelämän kuin mikään maalinen järjestelmä. Keskeltä tappiota nousee voittolaulu. Silloin kun näemme että emme kykene, silloin kykymme alkaa armossa. Missä meillä menee tie pystyyn, siinä alkaa Jumalan mahdollisuudet. Ei edes meidän haluttomuutemme ole enää esteenä, silla ”Hän vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemisen” Fil. 2:13.
Ystäväni, kun koet että olet suurimmassa tarpeessa oleva ihminen, silloin armon salaisuus avautuu sinulle. Silloin et enää hammastele syntisyytesi suuruutta. Annat kaiken työntää sinut Messiasta kohti. Tarvitsitpa anteeksiantoa, voimaa, tai ihan vain halukkuutta jumalisuuteen, sinulla on se Hänessä. ”Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.” Fil 4:13
Näillä sanoilla tahtoisin rohkaista sekä itseäni että sinua Herran anteeksiantavassa ja muuttavassa, totisessa Jumalan Armossa. Palvelkaamme Häntä sen voiman mukaan minkä Hän antaa (1 Piet. 4:10).
Terveisin, shalom
Benjamin
Rukouksen papillisessa puolessa Messias kantaa meidän heikkouksiamme. Heprealaiskirjeen neljäs lukuhan puhuu meille levosta. Se lepo oli Eedenissä, ja ensimmäiset ihmiset kadottivat sen etuoikeuden syntiinlankeemuksessa. Se oli Jumalan läsnäolon tuoman kokemuksen lepo. Silloin ihmisessä oleva Henki, johon sisältyy Jumalayhteys, Hengessä oleva omatunto, ja sisäinen Jumalatietoisuus tahi intuitio, hallitsi ihmisen sielunelämää. Niin kuin ilmestysmajassa olevassa pyhässä paikassa on kolme esinettä, niin vastaavasti ihmisen sielussa on nämä kolme: järki, tahto ja tunteet. Ihmistä ei luotu elämään järjen valon avulla, tunteen voimalla, eikä tahdon voimalla. Langenneella ihmisellä nämä kolme puolta vallitsevat ihmistä, mutta Raamatun alussa ne kaikki olivat Hengen hallinnassa. Silloin ihminen eli täysin Jumalan voimasta, hänellä oli lepo. Ei tarvinnut ponnistella voimavaroja omasta itsestä käsin. Henki, ja sen mukana Jumala itse vallitsi tahdon oikeasti suuntautuneena, tunteet olivat levossa ilman ristiriitoja Jumalan rakkauden lämmössä, ja järkikin kulki oikeata rataa, ei itsenäisenä valona, vaan vahvistettuna Jumalan valolla. Tiedon puu ei ollut turmellut vielä ihmistä.
Mutta mehän tiedämme mitä tapahtui. Paratiisin menetyksen mukana menetettiin Jumalayhteys, hyvä omatunto [käyttääksemme tätä nykyaikaista kuvaa] ja silloin ihmisen sielu alkoi hallita ihmistä tahdon, järjen ja tunteen avulla. Alettiin elää ”omantunnon mukaan”, tosin omastatunnosta puuttui elämän valkeus. Toisin sanoen ihminen eli omin voimin, ei Jumalan armosta. Tästä ei koskaan löydy lepoa.
Jumala antoi Aabrahamin siemenelle ilmestysmajan tuodakseen ihmisen jälleen lepoon. Kaikki asiat toimivat vain mallinsa mukaan. Ihmisen malli löytyy vain Jumalan yhteydessä, ja vain siinä on lepo. Heprealaiskirjeen ensimmäinen luku esittää meille Messiaan Jumalan poikana ja Jumalana. Toinen luku esittää Hänet ihmisen poikana ja ihmisenä. Tällaisena Hän otti päällensä maailman synnit ja nousi sitten kuolleista. Sen jälkeen meille annetaan kutsu lepoon. Ilmestysmajassa meille tarjotaan lunastus ja sen mukana täydellinen lepo. Löydämme levon astumalla sisään lunastuksen kautta Jumalan ilmestysmajaan, joka tarkoittaa elämää Messiaassa Jeshuassa. Emme saa jäädä sielullisuuteen. Meidän on päästävä vahvan Sanan, elävän Sanan makuun. Se erottaa sielumme hengestä, toisin sanoen se tuo henkemme vapaaksi sielun painostavasta ”hallituksesta” ja samalla pääsemme lepoon Jumalan armossa, Hänen tahdossansa, ja Hänen käsittämättömässä rauhassansa. Tämä lepo voi olla kertakaikkinen kokemus, mutta samalla siitä tulee yhä syvempi kokemus päivä päivältä. Alistumme Jumalan tahtoon Hengen vapaudessa. Hengen Elämä virtaa meihin yhä syvemmin ja syvemmin. Tästä alkaa rukouselämä. Se on vasta alkua. Mutta riittäköön tämä tältä kerralta.
Rukouselämä alkaa armoistuimelta, ja samalla suitsutusalttarilta. Siellä Herra jakaa meille rukoustaakkojansa. Siitä aukeaa meille ihmeellinen maailma.
Rakkaita terveisiä myös vaimoltani.
Shalom teille kaikille,
Benjamin